Seurakunta tänään: Tuhansien murheellisten laulujen maa

Suomi sai jo seitsemännen kerran maailman onnellisimman kansan statuksen. Muutama viikko tämän jälkeen onnellinen kansa hiljeni kun 12-vuotias ampui luokkatovereitaan, joista yksi sai kuolettavan osuman. Syynä oli kiusaaminen.

Minuakin kiusattiin. Syynä olivat vähäpätöiset asiat. Minulla oli pisamia ja siitä huolimatta menestyin koulussa. Olenko antanut heille anteeksi? Rehellisesti sanoen kyllä mieluusti olisin, jos olisivat pyytäneet. Tuossa iässä syntyneet ikävät muistot ovat tunnetasolla varmasti samalla tasolla kuin aikuisiälläkin koetut suuremmatkin vastoinkäymiset.

Silti elän maailman onnellisimmassa maassa. Onnellisuus ei ole iloisuutta. Eihän onnellisuus edes ole se, mitä mittauksilla on testattu. Toisin sanoen positiiviset tunteet eivät ole ainoa mitattava asia.

Onnellisuusbarometri mittaa kai lähinnä turvallisuutta ja elämän perusasioita. Bruttokansantuote on yksi mittari, vaikka velaksi olemmekin eläneet. Elinajanodote on meillä hyvä, samoin koulutus, puutteistaan huolimatta.

Meillä on vapaus ja turvallisuus, sekä kaikilla on mahdollisuus valita suuntansa elämässä. Maassamme korruptiokin on vähäistä, joten voimme luottaa päättäjiin. Meillä on myös luja yhteenkuuluvuuden tunne. Meitä yhdistää anteliaisuus verrattuna toisiin ja rehellisyys. Suomessa voit saada kadonneen lompakkosi takaisin siinä kunnossa kuin sen kadotit suuremmalla todennäköisyydellä kuin muualla.

Mikä sitten mättää? Se, että suhde omaan itseen, eli itsetuntemus, on suomalaisella huono. Se mättää, että ei osata puhua tai ilmaista tunteita. Se mättää, että se Jumalakin on vain niiden hurskaiden hallussa ja siitä syystä erotaan vaikka kirkosta. Kyllä onnellisellakin ihmisellä voi olla koti-ikävää sellaiseen, jossa kaikki olisi vielä paremmin. Sitä kai se tämä meidän kirkko kuitenkin yrittää.

Markku Koistinen

Enon kappalainen